Sarja 33: Agents of S.H.I.E.L.D.

Supersankarit ovat salainen heikkouteni. Marvelin Ryhmä-X (Rogue! Xavier! Wolverine!) oli pienenä suunnilleen siistein asia, jonka tiesin (joskin sija piti jakaa muutaman muun jutun kanssa, esim. jedien) ja edelleenkin supersankarit ovat aika korkealla intoilulistalla.

Siitä huolimatta en ole vaivautunut katsomaan Agents of S.H.I.E.L.D.iä aiemmin. Avengers oli kelpo elokuva, mutta Kostajat eivät ole koskaan olleet suosikkisupersankareitani, joten sarja on ollut helppo jättää huomiotta.

Oli pilotti silti katsomisen arvoinen. Agentti Coulson on hahmona valtavan symppis ja Melinda May keski-ikäisenä kamppailulajieksperttinä oli ihan virkistävää katsottavaa. Fitz-Simmonsia on hehkutettu paljon, ja vaikka kaksikko minusta tuntuikin hieman karrikoidulta ja superteknologian määrä jaksossa ylitti sietokyvyn, kyllä minäkin heistä oikeastaan pidin. Sympaattista hössöttämistä ja nörtteilyä, mikäpä siinä.

Skye ja Ward jäivät hahmoina varsin ohuiksi: tunneongelmainen ammattimörssäri ja nokkela fanityttöhakkeri. Eipä sillä, yksiulotteisuus kuvannee tässä vaiheessa melkein jokaista pilotin hahmoista. Toisaalta se on ehkä myös lajityypille joiltain osin ominaista. Luonteenpiirteitä karrikoidaan ja syvyyttä tulee sitten vasta myöhemmin - jos tulee. Tärkeintä on saada ruudulle toimintaa ja dramaattisia hetkiä.

Aionko sitten katsoa sarjaa lisää? No, maailmassa on myös aika paljon hyviä supersankarisarjakuvia luettavaksi ja sitä paitsi X-Men: First Classinkin edellisestä katsomiskerrasta on aikaa.Toisin sanoen supersankarifanitukseni on jo saavuttanut sen tason, jolle minulle riittää aikaa - ja ehkä S.H.I.E.L.D.in agentit eivät valitettavasti mahdu sekaan.

Age of Ultron on tosin tulossa keväällä. Ehkäpä se saa sisäisen fanityttöni viimeinkin innostumaan Kostajista kunnolla ja sitten palaamaan tämänkin sarjan pariin.

Sitä odotellessa taidan kuitenkin etsiskellä luettavaksi jonkin mainion ficin lempitelepaatikostani ja magnetismin mestarista...

Sarja 32: Argevollen

Voi pojat! Lisää animea. Se ei ilmeisesti lopu ikinä.

Eilen vietin illan katsoen kuusi jaksollista Tengen Toppa Gurren Lagannia, joka on myös mecha-anime - mutta siinä keskeisessä roolissa ovat poranterät, sikamyyrät, pörröiset petomiehet ja muu sellainen. (Kerron lisää sitten vuonna 2056, kun pääsemme T-kirjaimeen asti.)

Argevollen sen sijaan on vakavasti otettavaa, militaristista mecha-animea. Sota on käynnissä, kaikilla on kurjaa ja piirroksen laatukin on korkeampi kuin TTGL:ssä. (Toisaalta, animelle tyypillisesti kaikki hahmot ovat sieviä eikä esimerkiksi mutaa tai tahroja nähdä. Paitsi verta - sitä roiskuu, vaikkakin kohtuullisen maltillisesti.)

Kerrottakoon ensialkuun rehellisyyden nimissä pari asiaa. Ensinnäkään en juuri perusta mechoista (paitsi että Pacific Rim on AWESOME) ja toisekseen mil-scifi ei juuri kosketa. Argevollen ei siis lähtökohdiltaan juuri houkutellut.

Siitä huolimatta jakso valui ohi nopeasti ja ilman turhaa irvistelyä. Suuria tunteita se ei kyllä herättänyt ja päähenkilökin oli lähinnä ärsyttävä: tyypillinen, impulsiivinen nuori mies, joka oli vasta aloittelemassa uraansa armeijan leivissä ja päätyi sitten sattuman oikusta keskelle tapahtumien polttopistettä.

Mutta olihan hän sentään animesöpöyden ilmentymä, kuten tavallista. (Ja oikea sotilas!)

Sankarimme saa ohjattavakseen super-mega-hyper-eepillis-hienon mechan, jollaista ei ole esim. KENELLÄKÄÄN. Siis niin hienon. Ja niiiiiin uuden. Se on vähän niin kuin animemaailman iPhone: hirveän hypetetty ja supersiisti, mutta oikeasti lähinnä nätimpää designia kuin muut ihan vastaavat tuotteet. Paitsi joo, kyllähän tämä mecha lukee myös ajatuksia tai jotain. Kovin syvälle sen ominaisuuksiin ei vielä pilotin viimeisessä kolmessa minuutissa päästä.

Such design, much wow:

No oliko tämä sitten huono anime? En tiedä, ei varmaan.

Se ei vain ollut sellainen anime, joka maistuisi minulle. Kannattaa siis ehkä vilkaista itse, jos koodisanat mecha, armeijan ruoka-annospussit ja mystinen, komea komentajahahmo kiinnostavat. Ensimmäinen jakso, olkaa hyvät.

Sarja 31: Aria

Tämänkertainen sarja vie meidät Marsiin, jossa päähenkilö unelmoi gondolinkuljettajan urasta. Heti aluksi on todettava, että jos olet etsinyt iltoihisi rentouttavaa, rauhallista katsottavaa, eikä anime ole sinulle ongelma, suosittelen klikkaamaan tästä. (Spoileri: linkin takaa löytyy sarjan ensimmäinen jakso. Gasp.)

Aria on harvinaislaatuinen scifisarja. Jos tarkoituksena olisi arvioida animea scifilajityypin kriteerein, ei se ehkä tarjoaisi kovin suuria oivalluksia. Avaruusseikkailut tai filosofiset pohdinnat ihmiskunnan tulevaisuudesta puuttuvat ja muukalaisiakaan ei juuri näy, vaikka kummallinen kissaotus pyöriikin mukana.

Sen sijaan Aria on ehkä rentouttavin asia, jonka olen eläessäni katsonut. Ongelmat ovat juuri sopivan kokoisia selvitettäviksi, tahti ei todellakaan huimaa päätä ja musiikki soljuu kätevästi taustalla vetämättä liikaa huomiota puoleensa.

Sankarittaremme kohtaa toki haasteita. Sellaisia ovat mm. ruokakulhossa ulapalle ajelehtiva kissaotus, joka on soudettava kiinni, ja hankala asiakas, joka on etukäteen päättänyt, että Mars on maailman ikävin mesta. Jakson loppuun mennessä kissaotus on pelastettu ja asiakas on todennut, että Mars on tosi hip ja pop ja päähenkilö on ehtinyt ystävystyä hänen kanssaan.

Aria on sarja unelmista, elämän pienistä iloista, Venetsiasta (Marsissa) ja siitä, miten siistiä on kuljettaa gondolia. Se on myös erinomaista vaihtelua mäiskeelle, angstille ja toiminnalle, joihin monissa scifisarjoissa on saanut tottua.