Sarja 33: Agents of S.H.I.E.L.D.

Supersankarit ovat salainen heikkouteni. Marvelin Ryhmä-X (Rogue! Xavier! Wolverine!) oli pienenä suunnilleen siistein asia, jonka tiesin (joskin sija piti jakaa muutaman muun jutun kanssa, esim. jedien) ja edelleenkin supersankarit ovat aika korkealla intoilulistalla.

Siitä huolimatta en ole vaivautunut katsomaan Agents of S.H.I.E.L.D.iä aiemmin. Avengers oli kelpo elokuva, mutta Kostajat eivät ole koskaan olleet suosikkisupersankareitani, joten sarja on ollut helppo jättää huomiotta.

Oli pilotti silti katsomisen arvoinen. Agentti Coulson on hahmona valtavan symppis ja Melinda May keski-ikäisenä kamppailulajieksperttinä oli ihan virkistävää katsottavaa. Fitz-Simmonsia on hehkutettu paljon, ja vaikka kaksikko minusta tuntuikin hieman karrikoidulta ja superteknologian määrä jaksossa ylitti sietokyvyn, kyllä minäkin heistä oikeastaan pidin. Sympaattista hössöttämistä ja nörtteilyä, mikäpä siinä.

Skye ja Ward jäivät hahmoina varsin ohuiksi: tunneongelmainen ammattimörssäri ja nokkela fanityttöhakkeri. Eipä sillä, yksiulotteisuus kuvannee tässä vaiheessa melkein jokaista pilotin hahmoista. Toisaalta se on ehkä myös lajityypille joiltain osin ominaista. Luonteenpiirteitä karrikoidaan ja syvyyttä tulee sitten vasta myöhemmin - jos tulee. Tärkeintä on saada ruudulle toimintaa ja dramaattisia hetkiä.

Aionko sitten katsoa sarjaa lisää? No, maailmassa on myös aika paljon hyviä supersankarisarjakuvia luettavaksi ja sitä paitsi X-Men: First Classinkin edellisestä katsomiskerrasta on aikaa.Toisin sanoen supersankarifanitukseni on jo saavuttanut sen tason, jolle minulle riittää aikaa - ja ehkä S.H.I.E.L.D.in agentit eivät valitettavasti mahdu sekaan.

Age of Ultron on tosin tulossa keväällä. Ehkäpä se saa sisäisen fanityttöni viimeinkin innostumaan Kostajista kunnolla ja sitten palaamaan tämänkin sarjan pariin.

Sitä odotellessa taidan kuitenkin etsiskellä luettavaksi jonkin mainion ficin lempitelepaatikostani ja magnetismin mestarista...

Sarja 32: Argevollen

Voi pojat! Lisää animea. Se ei ilmeisesti lopu ikinä.

Eilen vietin illan katsoen kuusi jaksollista Tengen Toppa Gurren Lagannia, joka on myös mecha-anime - mutta siinä keskeisessä roolissa ovat poranterät, sikamyyrät, pörröiset petomiehet ja muu sellainen. (Kerron lisää sitten vuonna 2056, kun pääsemme T-kirjaimeen asti.)

Argevollen sen sijaan on vakavasti otettavaa, militaristista mecha-animea. Sota on käynnissä, kaikilla on kurjaa ja piirroksen laatukin on korkeampi kuin TTGL:ssä. (Toisaalta, animelle tyypillisesti kaikki hahmot ovat sieviä eikä esimerkiksi mutaa tai tahroja nähdä. Paitsi verta - sitä roiskuu, vaikkakin kohtuullisen maltillisesti.)

Kerrottakoon ensialkuun rehellisyyden nimissä pari asiaa. Ensinnäkään en juuri perusta mechoista (paitsi että Pacific Rim on AWESOME) ja toisekseen mil-scifi ei juuri kosketa. Argevollen ei siis lähtökohdiltaan juuri houkutellut.

Siitä huolimatta jakso valui ohi nopeasti ja ilman turhaa irvistelyä. Suuria tunteita se ei kyllä herättänyt ja päähenkilökin oli lähinnä ärsyttävä: tyypillinen, impulsiivinen nuori mies, joka oli vasta aloittelemassa uraansa armeijan leivissä ja päätyi sitten sattuman oikusta keskelle tapahtumien polttopistettä.

Mutta olihan hän sentään animesöpöyden ilmentymä, kuten tavallista. (Ja oikea sotilas!)

Sankarimme saa ohjattavakseen super-mega-hyper-eepillis-hienon mechan, jollaista ei ole esim. KENELLÄKÄÄN. Siis niin hienon. Ja niiiiiin uuden. Se on vähän niin kuin animemaailman iPhone: hirveän hypetetty ja supersiisti, mutta oikeasti lähinnä nätimpää designia kuin muut ihan vastaavat tuotteet. Paitsi joo, kyllähän tämä mecha lukee myös ajatuksia tai jotain. Kovin syvälle sen ominaisuuksiin ei vielä pilotin viimeisessä kolmessa minuutissa päästä.

Such design, much wow:

No oliko tämä sitten huono anime? En tiedä, ei varmaan.

Se ei vain ollut sellainen anime, joka maistuisi minulle. Kannattaa siis ehkä vilkaista itse, jos koodisanat mecha, armeijan ruoka-annospussit ja mystinen, komea komentajahahmo kiinnostavat. Ensimmäinen jakso, olkaa hyvät.

Sarja 31: Aria

Tämänkertainen sarja vie meidät Marsiin, jossa päähenkilö unelmoi gondolinkuljettajan urasta. Heti aluksi on todettava, että jos olet etsinyt iltoihisi rentouttavaa, rauhallista katsottavaa, eikä anime ole sinulle ongelma, suosittelen klikkaamaan tästä. (Spoileri: linkin takaa löytyy sarjan ensimmäinen jakso. Gasp.)

Aria on harvinaislaatuinen scifisarja. Jos tarkoituksena olisi arvioida animea scifilajityypin kriteerein, ei se ehkä tarjoaisi kovin suuria oivalluksia. Avaruusseikkailut tai filosofiset pohdinnat ihmiskunnan tulevaisuudesta puuttuvat ja muukalaisiakaan ei juuri näy, vaikka kummallinen kissaotus pyöriikin mukana.

Sen sijaan Aria on ehkä rentouttavin asia, jonka olen eläessäni katsonut. Ongelmat ovat juuri sopivan kokoisia selvitettäviksi, tahti ei todellakaan huimaa päätä ja musiikki soljuu kätevästi taustalla vetämättä liikaa huomiota puoleensa.

Sankarittaremme kohtaa toki haasteita. Sellaisia ovat mm. ruokakulhossa ulapalle ajelehtiva kissaotus, joka on soudettava kiinni, ja hankala asiakas, joka on etukäteen päättänyt, että Mars on maailman ikävin mesta. Jakson loppuun mennessä kissaotus on pelastettu ja asiakas on todennut, että Mars on tosi hip ja pop ja päähenkilö on ehtinyt ystävystyä hänen kanssaan.

Aria on sarja unelmista, elämän pienistä iloista, Venetsiasta (Marsissa) ja siitä, miten siistiä on kuljettaa gondolia. Se on myös erinomaista vaihtelua mäiskeelle, angstille ja toiminnalle, joihin monissa scifisarjoissa on saanut tottua.

Sarja 30: Arpeggio of Blue Steel -Ars Nova-

Arpeggio of Blue Steel -Ars Nova-

Arpeggio of Blue Steel -Ars Nova- (2013) on melkein samannimiseen mangaan pohjautuva sukellusvenesodankäyntianime, ja se menee (suurten, melko hyvälaatuisten kuvankaappausten siivittämänä, kun nyt kerrankin voi) jotakuinkin näin:

Vuonna 2039 Yhdistyneiden Kansakuntien laivasto Viimeistä Taistelua varten ottaa yhteen Sumun Laivaston kanssa ja häviää. Ilmaston lämpeämisen ja muiden tekijöiden yhdistelmä on syönyt ihmiskunnalta suurimman osan sen hallitsemasta maa-alasta. Sumun Laivasto, jonka alukset ovat visuaalisesti yhdistelmä toista maailmansotaa, hohtavia valoja ja lasereita, on saartanut kaikki kauppareitit ja tuhonnut viestiyhteydet maiden välillä.

Viimeisessä Taistelussa menehtyneen kapteenin poika Chihaya Gunzou aktivoi sammuneena löydetyn Sumun Laivaston sukellusvene I-401:n ja sen tekoälyavatarin, Ionan. Varastettuaan aluksen maanmiehiltään ja rekrytoituaan laivastoakatemiakaverinsa miehistöksi, hän käy yksinäiseen taisteluun enigmaattista vihollista vastaan.

Pakko se on sanoa. Tämä jakso on ehdottomasti animeinta animea, jota olen katsonut pitkään aikaan, ja se tekee ihmiskunnan epätoivoiseen viime koitokseen uppoutumisesta melko hankalaa. 

Käsikirjoitus on kömpelöhkö, ekspositiota jaellaan ontuvasti suoraan katsojalle suunnatulla dialogilla, monimutkaisella teknologialla on tahattoman koomisia englanninkielisiä nimiä, hahmot lähinnä vain yli- tai alireagoivat tapahtumiin (tosin onneksi aivan älyttömimmiltä genren ylilyönneiltä vältytään) ja alusten tekoälyjen ulkonäön perusteella on hankala arvioida, katsonko dystooppista selvitymistarinaa vai Sailor Moonia. Teknisesti jälki on hyvää, ensimmäistä kertaa minulle osuneessa sarjassa.

Pilotin perusteella kyseessä ei ole huono sarja, muttei toisaalta hyväkään. Se on sääli, sillä tulevaisuuden sukellusveneet ovat siisti aihe. Koska olemme kuitenkin vasta A-kirjaimessa, taidan ainakin itse odottaa jotain vähemmän keskinkertaista.

Ai niin. Mainitsinko, että loppukohtauksessa vihollisristeilijän tylsistynyt tekoäly soittaa punaisessa mekossa ja raitasukkahousuissa aluksen kannella pianoa? Se nimittäin tapahtuu:

Sarja 29: The Aphrodite Inheritance

"Graham, vanha poju! Muistatko vielä ne kymmenen minuutin jaksot, jotka leikkelit BBC:lle viime kuussa?"

"Hädin tuskin, Niles, kuomaseni. Mitä niistä?"

"Sain puhelun johtoportaasta, ja ilmeisesti sopimuksen mukaan niiden pitikin kestää viisikymmentä minuuttia!"

"Viisikymmentä?! Mahdotonta!"

"Meillä ei ole vaihtoehtoa. Päämme ovat seipäässä jos emme keksi jotain!"

"No... voin leikata kaiken raakamateriaalin mukaan jaksoihin. Kaikki saapumiset, ajoneuvosta nousemiset, tyhjääntuijottelemiset... mutta ei siitä järjellistä ohjelmaa saa."

"Sinun täytyy, Graham, sinun täytyy! Vain siten hautakiviimme ei kirjoiteta viimeiseksi teoksemme..."

The Aphrodite Inheritance

Tällä kiväärillä ei tarvitse ottaa ennakkoa. Scifiä? Kenties.

The Aphrodite Inheritance (1979) on BBC:n tuottama ja esittämä Michael J. Birdin kirjaan perustuva ohjelma. Koska se löytyi Wikipedian scifiohjelmalistalta, olettaisin sen sisältävän scifiä, mutta ensimmäiseen jaksoon sitä ei juuri mahtunut. Ensimmäiseen jaksoon ei myöskään mahtunut juonta, hahmokehitystä tai MITÄÄN MIELENKIINTOISTA! Tässä vaiheessa alkanette syyttää minua popcornviihteen massakuluttajaksi - moukka - joka ei ymmärrä hidastempoisten tuotantojen päälle, ja joka ei varmaan arvosta Avaruusseikkailu 2001:n alun kolmen tunnin maisemaotoksiakaan - hampuusi - ja vaikka osittain sellainen saatan ollakin, en suostu ottamaan vastaan syytöksiä. En tässä tapauksessa.

En tiedä, ketkä autossa tarkalleen ovat, mutta olen nyt

ensiluokan asiantuntija heidän autoilukäyttäytymisessään.

Pilotti alkaa, jos nyt ei jännittävällä, niin ainakin tapahtumia sisältävällä kohtauksella, jossa tuntematon mies kaahaa autolla pitkin aurinkoisen Kyproksen hiekkaisia ylänköteitä. Välittömästi (Tai no, aikanaan. Ei tässä nyt jäniksen selässä olla) tämän renkaaseen osuu tarkk'ampujan luoti ja mies autoineen syöksyy kuolemaansa. Murhamysteeri! Mikä voi olla tämän takana? Valitettavasti en saa koskaan tietää, koska maailmassa ei ole riittävästi aikaa, ja koska puren käteni irti jos joudun katsomaan yhdenkin autolla perille saapumisen, ulos laiskasti astumisen, maiseman pälyilemisen ja hitaan, rauhallisen tapahtumarakennukseen kävelyn, tapahtumarakennuksessa tapahtuvan avausotoksen ja hitaan panoroinnin jokaisen huoneessaolijan kasvoihin ennenkuin hahmot vaihtavat verkkaasti vuorosanoja, joka ei paljasta katsojalle mitään mielenkiintoista. Tai edes jotain!

I know, right?!

Päähenkilö paljastuu hiljalleen alkukohtauksessa kuolleen miehen veljeksi. Kuollut mies on työskennellyt projektille. Jahdissa aikaansa viettävä Selvästi Paha Liikemies lienee syyllinen, koska tottakai hän on. Kuolleen miehen päiväkirja kiinnostaa häntä, mutta vielä ei hän saa sitä käsiinsä, sillä maailman pisimmässä tahattoman koomisessa salaperäisen yöllisessä hotelliinmurtautumiskohtauksessa joku kolkkaakin tämän kätyrin kesken murtopuuhien päähenkilön vedellessä sikeitä metrin päässä. Salaperäinen nainen kertoo päähenkilölle, että tämän veli on varmasti murhattu. Sitten jakso loppuu. Lisää on saatavilla, ja jos haluat katsoa ohjelmaa, jossa tiedät varmasti, minkälaisella ajoneuvolla saavutaan minkäkin näköiseen paikkaan, eikä sinulla ole kiire minnekään, ikinä, The Aphrodite Inheritance on sinulle tehty. Jollekulle sen täytyy olla.

Sarja 28: Argai: The Prophecy (ranskaksi)

Vuoden tauon jälkeen oli taas aika palata projektin pariin. Viimeksi seikkaileminen tyssäsi siihen, että tämän päivän sarjaa ei löytynyt mitenkään englanniksi - mutta päätin viimeinkin voittaa ennakkoluuloni ja katsoa sen ranskaksi. Kielitaitoni rajoittuu muutamaan sanaan ja fraasiin, joten dialogista ja juonen todellisesta kulusta en voi (ilman Wikipedian apua) sanoa juuri mitään, mutta koska kyseessä on kuitenkin kaiken näkemäni perusteella ihan veikeä tuttavuus, lienee syytä esitellä se myös tässä blogissa. Siispä:

Argai: The Prophesy

Kyseessä on ranskalainen aikamatkailupiirretty vuodelta 2000. Sarjassa seikkaillaan ainakin vuosissa 1250 ja 2075. Paha kuningatar Orial nukuttaa nuoria neitosia ikuiseen uneen (ilmeisesti eri vuosisadoilla, koska jee aikamatkustus!) ja saa näin varastettua näiden nuoruuden ja elettyä ikuisesti. Sarja alkaakin kohtauksella, jossa Argain (sarjan sankari, aikamatkustava leijonaprinssi!) rakastettu, Angele, joutuu petkutetuksi ja juo Orialin tarjoamaa myrkkyjuomaa.

Argai matkustaa tulevaisuuteen. Tässä kohtaa minulle jäi hyvin hämäräksi, miten Argai keksi, mihin pitää mennä ja miten itse aikamatkustus tapahtui, mutta se on varmaankin sivuseikka. Tulevaisuudesta löytyy paitsi ilmaan ilmestyviä portaita, robottipoliiseja ja laseraseita, myös hassu etsiväkaksikko, josta Argai saa liittolaisen. Seuraa paljon puhetta ja tilanteen selvittelyä, josta en ikävä kyllä ymmärtänyt yhtään mitään. Argai istuu kuitenkin suurimman osan tästä ajasta leijutuolissa - ja leijutuolit ovat toki aika muikeita.

Loppujakso sisältää lisää selvittelyä, takaumia, pahoja sammakkokätyriolentoja, Barnabyn nätin vaaleatukkaisen sihteerin, hävittyjä taisteluita, munkkiluostarin, salaman kautta tapahtuvan aikamatkustuksen ja tulidemonin. Käänteitä sarjasta ei siis ainakaan puutu, mutta mikäli tästä mainiolta vaikuttavasta animaatiosta haluaa saada enemmän irti, lienee välttävä ranskantaito hyödyksi.

Mikäli aikamatkustavat keskiaikaiset (leijona)ritarit ovat juttusi, pilotin voi katsoa täältä. Suosittelisin sitä lämpimästi, jos voisin olla yhtään enemmän perillä siitä, mitä tarkalleen ottaen tulee suositeltua.