Sarja 35: Ascension

Jokavuotisen scifiblogipäivityksen aika on jälleen tullut ja tällä kertaa sarjamme onkin jälleen luottokanavalta eli Syfyltä. Ascension on yksi niistä sarjoista, joita voi erehtyä pitämään kiinnostavina ja katsomisen arvoisena, päätyä katsomaan bingemaniassa ykköskauden ja sitten pettyä siihen, ettei koko sarjaa edes jatkettu ykköskautta pidemmälle.

Niin on joillekin onnettomille sieluille käynyt. Minulle onneksi ei, koska pitkällisen (ja yleensä varsin hiljaisen ja pysähtyneen) scifibloggariurani aikana olen oppinut arvioimaan pilotin perusteella, että kannattaako sarjoja ylipäätään katsoa loppuun tai ovatko ne bingettämisen arvoisia. (En muuten yleensä katso mitään loppuun. Se tekee kaikesta vielä helpompaa!) Tämän sarjan suhteen tuomioni on, että...

...varmaan jopa kannattaisi! Idea on nimittäin kiinnostava, tähtikaartista löytyy useampikin keski-ikäinen nainen ja pilotin perusteella sarjassa käsitellään kiinnostavasti ainakin ennakkoluuloja, Kylmää sotaa, valtarakenteita ja murha! Ihmiskunnan tienraivaajien kansoittaman avaruusaluksen ihka ensimmäinen murha! Mikä olisikaan sen jännittävämpää? Ja varsinkin, kun kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää! Dun dun dun ja silleen! (Älkää menkö lukemaan Wikipedia-artikkelia sarjasta ja spoilatko itseänne, kuten minä tein. Se on vähän tyhmää ja vie koko sarjan idealta kärjen.)

Seuraavaksi aion säästää teidät jännitykseltä ja kertoa, että kuinka monta seksikohtausta pilotissa on. Nimittäin laskin aivan itse ja niitä on kaksi. Mikä on kuitenkin shokeraavampaa, niissä osanottajia on yhteensä viisi! Huhhuh, aika uskaliasta. Paitsi että ei edes, mutta sitäkin ärsyttävämpää. Tästä nimittäin pääsemmekin sarjan ärsyttävimpään asiaan, nimittäin siihen, että useampi naishahmoista saa valtansa ja voimansa seksuaalisuutensa kautta. Hohhoijaa, kulunutta ja nähtyä ja se olisi varmaan ihan okei, mutta yksi vastaava hahmo riittäisi. Varsinkin, kun naishahmot muuten ovat yllättävän hyviä. (Mieshahmot sen sijaan eivät vielä vakuuttaneet. Ehkä alkaisivat vakuuttaa kakkosjaksossa, mutta sitä tuskin katson.)

Annan sarjalle oivallisen arvosanan 2,5/5 ja totean, että se on joka tapauksessa pilottiprojektin sarjojen parhaimmistoa. Ja ainakin parempi kuin ikitylsä Alice, joka sekin taisi olla Syfyn.

Loppukevennyksenä teille vielä kamppailuni tämän artikkelin kuvituksen kanssa, eli mitä tulee vastaan, jos kirjoittaa Googlen kuvahakuun että Ascension:

(Tää tyyppi ei ees tarvinnut valtavaa avaruusalusta lähtiessään rakentamaan paratiisia ihmiskunnalle.)

(Tästä tyypistä en sano yhtään mitään. En vaan uskalla.)

Sarja 34: Ark II

Kun tässä on taas pidetty suunnilleen vuoden verran taukoa scifipiloteista (muutamia Netflix-bingeviikonloppuja lukuun ottamatta), pilkahti tämänkin blogin olemassaolo jostakin syystä taas mieleeni ja päätin katsoa, että mitä listalta löytyisikään seuraavaksi. Vuorossa oli Ark II, äärimmäisen jännittävä lasten ja nuorten post-apokalyptinen seikkailusarja vuodelta 1978.

Koska sarja oli tehnyt vain vuotta myöhemmin kuin alkuperäinen Star Wars, odotukset olivat luonnollisesti korkealla. Tai no, eivät nyt sentään - varsinkin, kun heti alkuintrosta kävi selväksi se, millaisesta sarjasta tässä nyt olikaan kyse. Ihmiskunta oli saasteillaan ja jätteillään tuhonnut maapallon ja ainoa toivo löytyi Tieteestä, jonka suurin saavutus 2400-luvulla oli pyörillä kulkeva, hankalan muotoinen ja epäkätevä kapistus (luonnollisesti nimeltään Ark II - ehkä ensimmäinen arkki kuului aikanaan Nooalle tai jotain), jonka sisään oli laitettu ihmiskunnan toivot eli Tieteeseen Perehtyneet Nuoret Ihmiset. Tiimiin kuuluvat seuraavat henkilöt:

- Kapteeni, joka tykkää tuntemattomista ja vaikeasti tulkittavista syistä ennemmin lentää kömpelöllä rakettirepulla kuin kävellä, ja joka on niin tyhmä, että antaa jonkun satunnaisen helppoheikin huijata itsensä sidotuksi paaluun, koska helppoheikki pyysi tätä osallistumaan hienoon kahlekuningastaikatemppuasiaan.

- Nainen, joka käyttää hankalassa maastossakin korkokenkiä. Enough said.

- Nuori mies, joka häviää simpanssille kolmikerroksisessa shakissa ja viittaa vaaralliseen kaasuun hyvin tieteellisesti sanomalla, että "That stuff is dangerous. It does nasty things."

- Simpanssi, joka osaa ilmeisesti puhua. Ja voittaa nuoren miehen shakissa. Laittaisin rahani likoon sen puolesta, että kyseessä on tiimin järkevin jäsen.

No, eihän tämä nyt oikeasti huonoimmasta päästä ollut. Omaa viherpiipertäjäsydäntäni ovat toki lähellä sellaiset sarjat, jotka puhuvat ympäristönsuojelun puolesta, enkä voinut olla huomaamatta, että kapteenilla oli varsin komea parta. Lisäksi oli oikein mukavaa, että ongelmat saatiin ratkaisua siten, että kehenkään ei oikeasti sattunut - se on jotenkin piristävää vaihtelua niihin sarjoihin, joita nykyään yleensä tulee katsottua. Ensimmäinen jakso löytyy täältä ja voisi nuo 25 minuuttia varmaan huonomminkin käyttää. Mutta en syyllistä, mikäli 70-luvun ympäristö- ja tiedevalistus ei nappaa juuri tänään. Onhan sitä muitakin vaihtoehtoja.

Loppuun vielä kuva siitä parrasta. Kattokaa nyt. Nam.

Sarja 33: Agents of S.H.I.E.L.D.

Supersankarit ovat salainen heikkouteni. Marvelin Ryhmä-X (Rogue! Xavier! Wolverine!) oli pienenä suunnilleen siistein asia, jonka tiesin (joskin sija piti jakaa muutaman muun jutun kanssa, esim. jedien) ja edelleenkin supersankarit ovat aika korkealla intoilulistalla.

Siitä huolimatta en ole vaivautunut katsomaan Agents of S.H.I.E.L.D.iä aiemmin. Avengers oli kelpo elokuva, mutta Kostajat eivät ole koskaan olleet suosikkisupersankareitani, joten sarja on ollut helppo jättää huomiotta.

Oli pilotti silti katsomisen arvoinen. Agentti Coulson on hahmona valtavan symppis ja Melinda May keski-ikäisenä kamppailulajieksperttinä oli ihan virkistävää katsottavaa. Fitz-Simmonsia on hehkutettu paljon, ja vaikka kaksikko minusta tuntuikin hieman karrikoidulta ja superteknologian määrä jaksossa ylitti sietokyvyn, kyllä minäkin heistä oikeastaan pidin. Sympaattista hössöttämistä ja nörtteilyä, mikäpä siinä.

Skye ja Ward jäivät hahmoina varsin ohuiksi: tunneongelmainen ammattimörssäri ja nokkela fanityttöhakkeri. Eipä sillä, yksiulotteisuus kuvannee tässä vaiheessa melkein jokaista pilotin hahmoista. Toisaalta se on ehkä myös lajityypille joiltain osin ominaista. Luonteenpiirteitä karrikoidaan ja syvyyttä tulee sitten vasta myöhemmin - jos tulee. Tärkeintä on saada ruudulle toimintaa ja dramaattisia hetkiä.

Aionko sitten katsoa sarjaa lisää? No, maailmassa on myös aika paljon hyviä supersankarisarjakuvia luettavaksi ja sitä paitsi X-Men: First Classinkin edellisestä katsomiskerrasta on aikaa.Toisin sanoen supersankarifanitukseni on jo saavuttanut sen tason, jolle minulle riittää aikaa - ja ehkä S.H.I.E.L.D.in agentit eivät valitettavasti mahdu sekaan.

Age of Ultron on tosin tulossa keväällä. Ehkäpä se saa sisäisen fanityttöni viimeinkin innostumaan Kostajista kunnolla ja sitten palaamaan tämänkin sarjan pariin.

Sitä odotellessa taidan kuitenkin etsiskellä luettavaksi jonkin mainion ficin lempitelepaatikostani ja magnetismin mestarista...

Sarja 32: Argevollen

Voi pojat! Lisää animea. Se ei ilmeisesti lopu ikinä.

Eilen vietin illan katsoen kuusi jaksollista Tengen Toppa Gurren Lagannia, joka on myös mecha-anime - mutta siinä keskeisessä roolissa ovat poranterät, sikamyyrät, pörröiset petomiehet ja muu sellainen. (Kerron lisää sitten vuonna 2056, kun pääsemme T-kirjaimeen asti.)

Argevollen sen sijaan on vakavasti otettavaa, militaristista mecha-animea. Sota on käynnissä, kaikilla on kurjaa ja piirroksen laatukin on korkeampi kuin TTGL:ssä. (Toisaalta, animelle tyypillisesti kaikki hahmot ovat sieviä eikä esimerkiksi mutaa tai tahroja nähdä. Paitsi verta - sitä roiskuu, vaikkakin kohtuullisen maltillisesti.)

Kerrottakoon ensialkuun rehellisyyden nimissä pari asiaa. Ensinnäkään en juuri perusta mechoista (paitsi että Pacific Rim on AWESOME) ja toisekseen mil-scifi ei juuri kosketa. Argevollen ei siis lähtökohdiltaan juuri houkutellut.

Siitä huolimatta jakso valui ohi nopeasti ja ilman turhaa irvistelyä. Suuria tunteita se ei kyllä herättänyt ja päähenkilökin oli lähinnä ärsyttävä: tyypillinen, impulsiivinen nuori mies, joka oli vasta aloittelemassa uraansa armeijan leivissä ja päätyi sitten sattuman oikusta keskelle tapahtumien polttopistettä.

Mutta olihan hän sentään animesöpöyden ilmentymä, kuten tavallista. (Ja oikea sotilas!)

Sankarimme saa ohjattavakseen super-mega-hyper-eepillis-hienon mechan, jollaista ei ole esim. KENELLÄKÄÄN. Siis niin hienon. Ja niiiiiin uuden. Se on vähän niin kuin animemaailman iPhone: hirveän hypetetty ja supersiisti, mutta oikeasti lähinnä nätimpää designia kuin muut ihan vastaavat tuotteet. Paitsi joo, kyllähän tämä mecha lukee myös ajatuksia tai jotain. Kovin syvälle sen ominaisuuksiin ei vielä pilotin viimeisessä kolmessa minuutissa päästä.

Such design, much wow:

No oliko tämä sitten huono anime? En tiedä, ei varmaan.

Se ei vain ollut sellainen anime, joka maistuisi minulle. Kannattaa siis ehkä vilkaista itse, jos koodisanat mecha, armeijan ruoka-annospussit ja mystinen, komea komentajahahmo kiinnostavat. Ensimmäinen jakso, olkaa hyvät.

Sarja 31: Aria

Tämänkertainen sarja vie meidät Marsiin, jossa päähenkilö unelmoi gondolinkuljettajan urasta. Heti aluksi on todettava, että jos olet etsinyt iltoihisi rentouttavaa, rauhallista katsottavaa, eikä anime ole sinulle ongelma, suosittelen klikkaamaan tästä. (Spoileri: linkin takaa löytyy sarjan ensimmäinen jakso. Gasp.)

Aria on harvinaislaatuinen scifisarja. Jos tarkoituksena olisi arvioida animea scifilajityypin kriteerein, ei se ehkä tarjoaisi kovin suuria oivalluksia. Avaruusseikkailut tai filosofiset pohdinnat ihmiskunnan tulevaisuudesta puuttuvat ja muukalaisiakaan ei juuri näy, vaikka kummallinen kissaotus pyöriikin mukana.

Sen sijaan Aria on ehkä rentouttavin asia, jonka olen eläessäni katsonut. Ongelmat ovat juuri sopivan kokoisia selvitettäviksi, tahti ei todellakaan huimaa päätä ja musiikki soljuu kätevästi taustalla vetämättä liikaa huomiota puoleensa.

Sankarittaremme kohtaa toki haasteita. Sellaisia ovat mm. ruokakulhossa ulapalle ajelehtiva kissaotus, joka on soudettava kiinni, ja hankala asiakas, joka on etukäteen päättänyt, että Mars on maailman ikävin mesta. Jakson loppuun mennessä kissaotus on pelastettu ja asiakas on todennut, että Mars on tosi hip ja pop ja päähenkilö on ehtinyt ystävystyä hänen kanssaan.

Aria on sarja unelmista, elämän pienistä iloista, Venetsiasta (Marsissa) ja siitä, miten siistiä on kuljettaa gondolia. Se on myös erinomaista vaihtelua mäiskeelle, angstille ja toiminnalle, joihin monissa scifisarjoissa on saanut tottua.

Sarja 30: Arpeggio of Blue Steel -Ars Nova-

Arpeggio of Blue Steel -Ars Nova-

Arpeggio of Blue Steel -Ars Nova- (2013) on melkein samannimiseen mangaan pohjautuva sukellusvenesodankäyntianime, ja se menee (suurten, melko hyvälaatuisten kuvankaappausten siivittämänä, kun nyt kerrankin voi) jotakuinkin näin:

Vuonna 2039 Yhdistyneiden Kansakuntien laivasto Viimeistä Taistelua varten ottaa yhteen Sumun Laivaston kanssa ja häviää. Ilmaston lämpeämisen ja muiden tekijöiden yhdistelmä on syönyt ihmiskunnalta suurimman osan sen hallitsemasta maa-alasta. Sumun Laivasto, jonka alukset ovat visuaalisesti yhdistelmä toista maailmansotaa, hohtavia valoja ja lasereita, on saartanut kaikki kauppareitit ja tuhonnut viestiyhteydet maiden välillä.

Viimeisessä Taistelussa menehtyneen kapteenin poika Chihaya Gunzou aktivoi sammuneena löydetyn Sumun Laivaston sukellusvene I-401:n ja sen tekoälyavatarin, Ionan. Varastettuaan aluksen maanmiehiltään ja rekrytoituaan laivastoakatemiakaverinsa miehistöksi, hän käy yksinäiseen taisteluun enigmaattista vihollista vastaan.

Pakko se on sanoa. Tämä jakso on ehdottomasti animeinta animea, jota olen katsonut pitkään aikaan, ja se tekee ihmiskunnan epätoivoiseen viime koitokseen uppoutumisesta melko hankalaa. 

Käsikirjoitus on kömpelöhkö, ekspositiota jaellaan ontuvasti suoraan katsojalle suunnatulla dialogilla, monimutkaisella teknologialla on tahattoman koomisia englanninkielisiä nimiä, hahmot lähinnä vain yli- tai alireagoivat tapahtumiin (tosin onneksi aivan älyttömimmiltä genren ylilyönneiltä vältytään) ja alusten tekoälyjen ulkonäön perusteella on hankala arvioida, katsonko dystooppista selvitymistarinaa vai Sailor Moonia. Teknisesti jälki on hyvää, ensimmäistä kertaa minulle osuneessa sarjassa.

Pilotin perusteella kyseessä ei ole huono sarja, muttei toisaalta hyväkään. Se on sääli, sillä tulevaisuuden sukellusveneet ovat siisti aihe. Koska olemme kuitenkin vasta A-kirjaimessa, taidan ainakin itse odottaa jotain vähemmän keskinkertaista.

Ai niin. Mainitsinko, että loppukohtauksessa vihollisristeilijän tylsistynyt tekoäly soittaa punaisessa mekossa ja raitasukkahousuissa aluksen kannella pianoa? Se nimittäin tapahtuu:

Sarja 29: The Aphrodite Inheritance

"Graham, vanha poju! Muistatko vielä ne kymmenen minuutin jaksot, jotka leikkelit BBC:lle viime kuussa?"

"Hädin tuskin, Niles, kuomaseni. Mitä niistä?"

"Sain puhelun johtoportaasta, ja ilmeisesti sopimuksen mukaan niiden pitikin kestää viisikymmentä minuuttia!"

"Viisikymmentä?! Mahdotonta!"

"Meillä ei ole vaihtoehtoa. Päämme ovat seipäässä jos emme keksi jotain!"

"No... voin leikata kaiken raakamateriaalin mukaan jaksoihin. Kaikki saapumiset, ajoneuvosta nousemiset, tyhjääntuijottelemiset... mutta ei siitä järjellistä ohjelmaa saa."

"Sinun täytyy, Graham, sinun täytyy! Vain siten hautakiviimme ei kirjoiteta viimeiseksi teoksemme..."

The Aphrodite Inheritance

Tällä kiväärillä ei tarvitse ottaa ennakkoa. Scifiä? Kenties.

The Aphrodite Inheritance (1979) on BBC:n tuottama ja esittämä Michael J. Birdin kirjaan perustuva ohjelma. Koska se löytyi Wikipedian scifiohjelmalistalta, olettaisin sen sisältävän scifiä, mutta ensimmäiseen jaksoon sitä ei juuri mahtunut. Ensimmäiseen jaksoon ei myöskään mahtunut juonta, hahmokehitystä tai MITÄÄN MIELENKIINTOISTA! Tässä vaiheessa alkanette syyttää minua popcornviihteen massakuluttajaksi - moukka - joka ei ymmärrä hidastempoisten tuotantojen päälle, ja joka ei varmaan arvosta Avaruusseikkailu 2001:n alun kolmen tunnin maisemaotoksiakaan - hampuusi - ja vaikka osittain sellainen saatan ollakin, en suostu ottamaan vastaan syytöksiä. En tässä tapauksessa.

En tiedä, ketkä autossa tarkalleen ovat, mutta olen nyt

ensiluokan asiantuntija heidän autoilukäyttäytymisessään.

Pilotti alkaa, jos nyt ei jännittävällä, niin ainakin tapahtumia sisältävällä kohtauksella, jossa tuntematon mies kaahaa autolla pitkin aurinkoisen Kyproksen hiekkaisia ylänköteitä. Välittömästi (Tai no, aikanaan. Ei tässä nyt jäniksen selässä olla) tämän renkaaseen osuu tarkk'ampujan luoti ja mies autoineen syöksyy kuolemaansa. Murhamysteeri! Mikä voi olla tämän takana? Valitettavasti en saa koskaan tietää, koska maailmassa ei ole riittävästi aikaa, ja koska puren käteni irti jos joudun katsomaan yhdenkin autolla perille saapumisen, ulos laiskasti astumisen, maiseman pälyilemisen ja hitaan, rauhallisen tapahtumarakennukseen kävelyn, tapahtumarakennuksessa tapahtuvan avausotoksen ja hitaan panoroinnin jokaisen huoneessaolijan kasvoihin ennenkuin hahmot vaihtavat verkkaasti vuorosanoja, joka ei paljasta katsojalle mitään mielenkiintoista. Tai edes jotain!

I know, right?!

Päähenkilö paljastuu hiljalleen alkukohtauksessa kuolleen miehen veljeksi. Kuollut mies on työskennellyt projektille. Jahdissa aikaansa viettävä Selvästi Paha Liikemies lienee syyllinen, koska tottakai hän on. Kuolleen miehen päiväkirja kiinnostaa häntä, mutta vielä ei hän saa sitä käsiinsä, sillä maailman pisimmässä tahattoman koomisessa salaperäisen yöllisessä hotelliinmurtautumiskohtauksessa joku kolkkaakin tämän kätyrin kesken murtopuuhien päähenkilön vedellessä sikeitä metrin päässä. Salaperäinen nainen kertoo päähenkilölle, että tämän veli on varmasti murhattu. Sitten jakso loppuu. Lisää on saatavilla, ja jos haluat katsoa ohjelmaa, jossa tiedät varmasti, minkälaisella ajoneuvolla saavutaan minkäkin näköiseen paikkaan, eikä sinulla ole kiire minnekään, ikinä, The Aphrodite Inheritance on sinulle tehty. Jollekulle sen täytyy olla.